Olen opiskellut taas julkistaloutta. Perustulo ja kansalaispalkka ovat olleet opintojeni aiheena, koskapa perjantaina 21.10. Sellon kirjastossa Leppävaarassa asiaa pohtimaan kokoontuu kokonainen seminaari ja poliittinen paneeli. Kokoonnumme otsikolla “Perustulo – case study Espoo”. Seminaariosion puhujat ovat Espoon kaupungin johtavia virkamiehiä ja perustuloon perehtyneitä tutkijoita mm. Kelasta, onpa mukana myös meppi Sirpa Pietikäinenkin kertomassa EU:n perspektiivistä pirstoutuneeseen työelämään ja köyhyyteen.
Vihreät ovat liputtaneet perustulon puolesta pitkään. Osmo Soininvaara esitteli oman mallinsa perustuloksi 1994. Soininvaaran mallin pohjalta virallinen vihreiden malli julkaistiin 2007 ja sitä päivitettiin viimeksi 2010. Homma menee siis näin: perustulo on 500 euroa kuussa, sen kaikki saavat siis täysmääräisenä ehdoitta. Jos töitä mielii tehdä, pitää työstä maksaa veroa 39 % 5000 euroon asti, ja mikäli tienaa yli 5000 euroa kuussa, on veroprosentti 49 %. Käytännössä tämä tarkoitaa sitä, että jos saa pätkätöistään kerättyä kuukaudessa 1000 euroa bruttopalkkaa, jää niistä käteen 610 euroa + perustulo 500 euroa eli yht. 1110 euroa. veroprosentti on silloin siis negatiivinen -11%, mikä on erittäin positiivinen juttu. Jos on keskipalkkainen 3000 euron bruttopalkkaa ansaitseva palkansaaja, jää verojen jälkeen käteen 1830 euroa + perustulo 500 euroa = 2 330 euroa, eli toteutuva veroprosentti on silloin 22,3% – mikä on edelleen ihan yes. Jos sinulla on yli viiden tonnin kuukausiansiot, et joudu maksamaan niistä veroa enempää kuin 49 %, mutta pääomatuloja vihreiden mallissa verotetaan 32 %:lla, mikä on tasoltaan hieman nykyistä veroprosenttia ankarampaa verottamista. Perustulo korvaisi kaikki sosiaaliturvan vähimmäisetuudet, kuten työttömien perusetuudet, opintotuen ja minimivanhempainpäivärahat. Hallinto kevenisi, eikä kannustinloukkuja pääsisi syntymään kuten nykyisessä järjestelmässä, jossa työn vastaanottaminen saattaa merkitä vain 20 % kasvua nettotulotasoon.
Tämä on siis Vihreiden ehdotus, joka muuttaisi verotuksemme logiikan kertaheitolla uuteen asentoon. Suureen muutokseen verotuksen uudistamisessa ei kuitenkaan nyt suomalaisesta yhteiskunnasta tunnu löytyvän mielikuvitusta. Meidät on pelolteltu lamalla ja työttömyydellä niin hiiriksi, ettei sosiaaliturvan uudistus SATA-komiteassa liikahtanut nimeksikään. Työntekijäjärjestöt pitävät ansiosidonnaiten etujen ja perusturvan kytköistä kiinni, jotteivät menettäisi työttömyyskassojensa jäseniä.
Tie perustuloon voi kuitenkin olla myös asteittainen ja paikallinen. Perjantaina Vihreiden Sivistys- ja Opintokeskus Vision ja BIEN Finland perustuloverkoston järjestämässä seminaarissa pohditaan mitä askeleita Espoo voisi kaupunkina ottaa kohden perustuloa. Kaupungin pyrkimyksistä köyhyyden kitkennässä kertovat kehittämisjohtaja Teuvo Savikko sekä sosiaali- ja potilasasiamies Unto Ahvensalmi. Molempien herrojen alustusten otsikot ovat varsin lupaavia: Ahvensalmi puhuu otsikolla “Perustulo vähentää köyhyyden hintalappua” ja Savikko otsikolla: “Espoon hyvinvointikertomus ja perustulo”. Ahvensalmen, Savikon ja Pietikäisen lisäksi tietoa jakavat seminaarissa myös valtiotieteen tohtori Jouko Kajanoja, joka kertoo miten perustulo edistää tasa-arvoa ja hyvinvointia ja Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamo, joka kommentoi alustuksia mm. tilastojen valossa.
Seminaarin päättää poliittinen paneeli, johon osallistuvat: kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (Vihreät), puheenjohtaja Tiina Ahlfors (Espoon Vasemmisto), puheenjohtaja Jarno Eerola (Espoon Perussuomalaiset), Espoon kaupunginhallituksen jäsen Jaana Leppäkorpi (SDP) ja kaupunginvaltuutettu Stig Kankkonen (RKP). Toimin paneelin moderaattorina ja odotan vilkkaaseen keskusteluun tiukkoja kysymyksiä myös yleisöltä.
Seminaari alkaa Sellon kirjaston Akseli-salissa klo 15 ja paneeli tapahtuu klo 17:45-18:30 Sellon kirjaston lavalla, tervetuloa!
Teatterialalle toimivat välityömarkkinat
- puheenvuoro Teatteripäivillä 3.10.2011
Lyhyt yhteenveto 2.10. käydystä keskustelusta
Minun puheenvuoroni ei valitettavasti pysyttäydy taiteen sisällöissä, aion jatkaa eilistä keskustelua rakenteista. Eilisessä keskustelussa nousi esiin toisaalta laitosteattereissa toimivien näyttelijöiden halu läheisen työtoveruuden, eli ensemblen jatkuvuuteen ja tarpeellisuuteen olennaisten sisältöjen luomisessa, ja toisaalta paljon eri teattereissa kiertäneen Mikko Roihan halu ravistella instituutioiden jähmettyneisyyttä.
Eilen tuli myös esille ajatus taiteilijavaihdosta laitosteattereiden ja teatterikorkeakoulun välillä, jolloin opiskelijat pääsisivät lainausmerkeissä tositoimiin jo opiskeluvaiheessa ja kokeneet näyttelijät voisivat vierailla Teatterikorkeakoulun produktioissa tuoden oman tietotaitonsa osaksi oppimisprosessia. Samalla ko. vaihto saattaisi tarjota uutta oppia konkareillekin. Ainakin tieto akateemisen diskurssin sisällöistä välittyisi näin ammattikentänkin suuntaan.
Esille tuli jossain määrin myös teatterin freelancereiden tilanne, jossa produktiokohtaisuus ja sen myötä väliaikaisuus korostuu. Ensemble syntyy joka kerran uudelleen. Vapaiden ryhmien ja laitosteattereiden pitkäjänteistä yhteistyötä peräänkuulutettiin ja tähän Kansallisteatterin nykyinen johtaja Mika Myllyaho osaltaan vastasikin omissa puheenvuoroissaan.
Puhuttiin myös tulevaisuudesta ja varovasti uumoiltiin, että teattereilla laitoksina saattaa tulevaisuudessa olla paljonkin muutospaineita, ainakin teatteri joutuu todistamaan päättäjille ja kansalle oman tarpeellisuutensa nykyisessä poliittisessa tilanteessa yhä uudestaan. Eilen mainittiin yleisötyö yhtenä apukeinona uusien yleisöjen tavoittamisessa, mutta todettiin myös, että kyllä se on ne esitykset, ne joita ei voi ohittaa, jotka luovat teatterin merkityksen tälle yhteiskunnalle.
Eilisessä keskustelussa mainittiin myös Ruotsi ja Tanska, hieman varoittavina esimerkkeinä laitosteattereiden alasajosta, ja totta onkin, että esim. Ruotsissa on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kadonnut puolentuhatta vakituista työpaikkaa teatterialalta.
Kuultiinpa eilen myös vaikuttava, globaaliin mittakaavaan yltävä kainuulainen puheenvuoro, jonka viesti oli, että teatteri aloittakoon arvojemme uudistamisen tässä ja nyt, täällä.
Paltamon täystyöllisyyskokeilu
Minäkin otan puheenvuorooni vauhtia Kainuusta. Aloitan, vihdoin, kysymällä: tiedättekö mitä yhteistä on Kainuulaisella Paltamon kunnalla ja ruotsalaisella teatterikentällä?
Vastaukseni on, että rakennemuutosten rajuutta pehmentämään ovat Paltamon kunta ja teatteriala Ruotsissa päätyneet joltisestikin toisiaan muistuttavaan työllisyyskokeiluun, jossa työttömyyden ja vakituisten työpaikkojen väliin on luotu eräänlaiset välityö- tai siirtymätyömarkkinat. Näitä välityömarkkinoita rahoitetaan työllisyysmäärärahoilla ja käytännössä markkinat merkitsevät vakituisia työpaikkoja oman alansa avoimilla markkinoilla satunnaisesti työllistyville. Paltamossa jopa niin totaalisesti, että kaikki kunnan työttömät ovat nyt työllistetty kunnan toimesta.
Paltamossa on nyt tultu tämän nelivuotisen täystyöllisyyskokeilun puoliväliin. Kokeilussa kunnan kaikista työttömistä tulee siis työllisiä. Sosiaalietuudet muutetaan palkaksi, työsuhteen perusteella kertyy eläkettä ja tulonsiirrot – työmarkkinatuki, asumistuki ja toimentulotuki – tulevat tarpeettomiksi. Välityö- markkinoina toimivat Paltamon työnhakuklubi ja työvoimatalo.
Ihmiset on siis otettu pois kortistosta, houkuteltu työvoimataloon tekemään töitä, opiskelemaan, hoitamaan terveyttään, tapaamaan muita ihmisiä, raitistumaan. Vaikutukset ovat olleet joidenkin kohdalla dramaattisia, vyötärönympärys pienentynyt, viina on jäänyt, kokeilu on katkaissut syrjäytymisen kierteen. Osa kokeiluun osallistujista on löytänyt työtä paltamolaisista yrityksistä, osa on päässyt opiskelemaan lähimpään kaupunkiin Kajaaniin, tai kauemmas. Moni on kokenut mielentilansa kohentuneen kunnan töissä.
Teateralliansen ja Dansalliansen
Kuten sanoin Ruotsissa teatteriala on kokenut viime vuosikymmeninä ankaran rakennemuutoksen, vakituiset työpaikat ovat dramaattisesti katoamassa ruotsalaisista teattereista. Teatterialan työllistymistä helpottamaan perustettiin Ruotsiin vuonna 1999 Teateralliansen ja vuonna 2005 Dansalliansen. Ne ovat eräänlaisia reppufirmoja alan ammattilaisille. Nämä firmat ovat ruotsalaisten työntekijä- ja työnantajajärjestöjen yhteisomistuksessa. Ruotsin valtio rahoittaa yrityksiä työllisyyden edistämiseen varatuista määrärahoista.
Käytännössä Alliansen maksaa siis työntekijöilleen kuukausipalkkaa riippumatta siitä onko työntekijä töissä jossain instituutiossa vai ei. Työntekijän sosiaaliturva on kunnossa ja eläkettä kertyy koko ajan. Tällä hetkellä Teateralliansen työllistää 119 näyttelijää ja Dansalliansen 61 tanssijaa vakituisesti. Allianssenien tarkoituksena on ollut antaa taiteilijoille mahdollisuus toteuttaa taiteilijuuttaan joustavasti. Taiteilija voi halutessaan työskennellä freelanceprojekteissa, joilla ei ole taloudellisia resursseja maksaa Alliansenille tai taiteilija voi vierailla suurissa instituutioissa, jolloin instituutio ostaa Allianssenilta taiteilijan työn.
Kun Teateralliansen aloitti vuonna 1999 näyttelijöitä palkattiin 66. Koska he ovat työllistyneet hyvin, on vakituisten työntekijöiden määrä pystytty liki kaksinkertaistamaan kuluneen 13 vuoden aikana. TeaterAllianseniin pääsy edellyttää taiteilijalta n. 10 vuoden työkokemusta alalla, mutta Alliansen tarjoaa myös vastavalmistuneille näyttelijöille kahden vuoden ajan samat rekrytointipalvelut kuin vakituiselle henkilökunnalleen, joten Teateralliansenin sivuilta löytyy tällä hetkellä kaikkiaan 205 eri-ikäisen näyttelijän profiili. Myös Dansalliansenilla on oma nuorten taiteilijoiden työllistymisprojekti, jonka piirissä on seitsemän tanssijaa, aiemmin mainittujen 61 vakituisen työntekijän lisäksi. Kumpikaan alliansen ei tuota itse mitään esitystoimintaa, eikä toimi ohjelmatoimistoina. Kummallakin yrityksellä on jonkun verran koulutustoimintaa, jolla ylläpidetään ja kehitetään työntekijöiden ammattitaitoa.
Alliansenien kautta ei tietenkään ole työllistynyt kaikki Ruotsin näyttelijät ja tanssijat. Ruotsin alan ammattiliitoissa on kymmenkertainen määrä jäseniä. Järjestelmä on kuitenkin koettu varsin motivoivaksi rakenteeksi, yhdeksi mahdollisuudeksi taiteilijan työuralla. Instituutioiden ja taiteilijoiden välisissä työsopimusneuvotteluissa ei tarvitse stressata siitä, onko sopimus määräaikainen vai vakituinen. Työntekijä ja työnantaja voivat keskustella minkälaisia yhteisiä taiteellisia tavoitteita heillä on, ja millä tavalla ne voivat kohdata pitkällä aikavälillä.
Kilta
Otin hieman selvää siitä, missä viipyvät meidän vastaavat rakenteemme. Raimo Söder ja Sami Hiltunen Temestä totesivat minulle, että Ruotsin malli nousee kyllä keskusteluihin aika ajoin. Aulikki Raatikainen, niinikään Temestä, lähetti minulle Taisto-työryhmän mietinnön vuodelta 2002. Taisto-työryhmä esitti tuolloin Suomeenkin vastaavanlaista työllisyyspoliittista kokeilua, mutta se silloin kaatui, niin kuin kai kaikki muutkin Taisto-työryhmän ehdotukset, virkamiesten epäuskoon täystyöllisyysmallien toimivuudesta. Virkamiesten kysymys silloin kuului: Miksi yksi ala olisi oikeutettu tällaisiin erityisjärjestelyihin? Eikä Suomen työlainsäädäntö tuolloin – niin kuin ei tälläkään hetkellä, mahdollista täyttä eläkekertymää työllisyysmäärärahoin tuetusta työstä.
Aika on nyt kuitenkin toinen ja vaikka meistä nyt ehkä tuntuukin siltä, että eduskuntamme on kääntänyt edistykselle selkänsä, on eduskunnan tehtävä edelleenkin lakien laatiminen ja järkevä valtiontalouden hoito. Paltamon kokeilu on ollut menestys ja nyt jopa sen tuottamista säästöistä aletaan saada faktaa. Samaan aikaan entinen työministeri Tarja Cronberg on tehnyt Opetus- ja Kulttuuriministeriölle selvityksensä taiteilijoiden työllistymisestä. Cronberg on ”Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo” –nimisessä selvityksessään hahmotellut tietä taiteilijapalkkaan. Cronbergin viesti kentälle onkin: ”Taiteilijoiden työllistymisen vaikeudet on nyt tiedostettu. On aika olla innovatiivinen!”
Temen lisäksi olen ollut yhteydessä Suomen Teatterit ry:hyn. Entisen Teatteriliiton uusi toimitusjohtaja Tommi Saarikivi pitää Ruotsin rakenteiden tutkimista tärkeänä. Ehkäpä Suomeenkin saataisiin nyt työntekijä- ja työnantajajärjestöjen yhteisesti ajama hanke. Ehdotukseni hankkeen eli firmamme nimeksi on: Suomen Teatteri, tanssi- ja sirkuskilta Oy.
°°°
…ja lopuksi jotain ihan muuta
Taiteelliseksi lopuksi haluan kommentoida Mikko Hännisen eilen peräänkuuluttamaa ja Peter Brooksin ammoin muotoilemaa käsitettä: pyhän teatteri. Yhden näkökulman tähän tarjoaa mielestäni katolinen mystikko Mestari Eckhart, joka eli vuosina 1260-1328, ja joka on todennut mm. sen, että siellä missä Jumalaa pilkataan, siellä itse asiassa Jumalaa ylistetään, koska suora Jumalanpilkka ei ole ihmisen käsityskyvylle mahdollista, me voimme vain pilkata omia käsityksiämme Jumalasta. Teatteriin liittyen kehotan siis kaikkia läsnäolijoita jatkamaan niin Jumalan, taiteen, teatterin, viihteen – niin West Endin kuin Berliininkin, akateemisuuden, yleisötyön, kansanteatterin, poliitikkojen, ensemblen, ohjaajan palautteen, johtamiskulttuurin, metropolipolitiikan, talouskasvun, aseteollisuuden, historian olemuksen ja tämän puheenvuoron olemassaolon kyseenalaistamista ja pilkkaamista, sillä silloin meillä kenties on mahdollisuus tavoittaa hetkittäin jotain pyhää.
Helsingin Sanomien tämän sunnuntain koulutusliite käsitteli opetusministeriön tavoitteita koskien ammattiin valmistavien koulutuspaikkojen määriä. Opetusministeriö tavoittelee hyvin suuria muutoksia maamme ammattikoulutusjärjestelmään työllisyyspoliittisin perustein. Työllisyyslukujen perusteella erityisesti kulttuurialan koulutuspaikkojen vähentäminen Suomessa on yksi opetusministeriön lähivuosien tavoiteista. Yllättävää kyllä vastaavaa kulttuurialan opetuksen vähentämistendenssiä ei ole muissa pohjoismaissa – ainakaan ääneenlausuttuna.
En tunne koulutusalaa ja sen volyymiä tarpeeksi hyvin sanoakseni onko Suomessa sitten poikkeuksellisen paljon kulttuurialan koulutuspaikkoja, mutta sen tiedän, että ne ovat hyvin suosittuja. Olen tulkinnut tämän siten, että peruskoulumme niukka taideaineiden opetus ei luo kulttuuriharrastuksesta luontevaa itseilmaisun tapaa ja siksi moni nuori hakeutuu opiskelemaan taidetta vaikka tie ammattitaiteilijaksi ja elämä taiteilijana tiedetään vaikeaksi. Halutaan antaa itselle mahdollisuus, muutama vuosi aikaa tutkia voisiko “minusta olla siihen”. Kulttuurialan koulutuksella siten tavallaan paikataan peruskoulun ja lukion vajaaksi jättämää yleissivistystä.
Kultttuurinalan luonteeseen kuuluu ankara kilpailu yleisön, työnantajien ja rahoittajien huomiosta. Kulttuurinalalla työskentelevistä suurin osa on freelancereita ja heillä on vuosittain useita työnantajia tai he työllistyvät omissa projekteissaan. Siksi ammattitaitelijoista kouliutuu vuosien varrella maamme ehkä “kilpailukykyisin” osa työväestöä, mitä kilpailukyvyllä taiteessa ja kulttuurissa ikinä tarkoitetaankaan. Ammattitaiteilijat tekevät töitä varsin laajalla rintamalla, he työllistyvät kulttuurialan lisäksi mm. myös sosiaali- ja terveysaloilla. Ammattitaiteilijoiden työ on usein projektiluonteista ja projektien väliin jää ajanjaksoja, jolloin taiteilija saa Suomessa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Tämä on varsin hankala ja itseasiassa kallis systeemi. Ruotsissa perustettiin teatterialan työnantaja- ja työntekijäliittojen yhteisestä aloitteesta vuonna 1999 TeaterAllians ja vuonna 2006 DansAllians, jotka korvaavat työttömyyskorvaukset siten että freelance-taiteilijat ovat projektiensa väleissä alliansin työllistämiä. Molempien allianssien rahoitus tulee valtion työllisyysmäärärahoista. Järjestelmä on todettu edullisemmaksi ja paljon joustavammaksi kuin perinteinen työttömyysturva on. TeaterAlliansen työllistää tällä hetkellä 203 näyttelijää ja DansAlliansen 64 tanssijaa vakituisesti.
En usko että nuorten halu opiskella kulttuurialan ammatteihin vähenee, vaikka opetusministeriön suunnitelmat koulutuspaikkojen vähentämisestä toteutuvatkin. Puutetta opiskelupaikoista paikataan muita reittejä. Todennäköistä on että tulevaisuudessa yhä usempi taiteesta ja kulttuurista kiinnostunut nuori hakeutuu ulkomaille oppiin. Opiskelupaikkojen puutetta paikkaamaan syntyy myös ehkä yhä laajempi kirjo pieniä, yksityisiä taidekouluja. Kuvittelen että syntyy myös mestarin ja kisällin tapaisia yhteistyökuvioita ammattitaiteilijoiden ja taiteilijoiksi haluavien välille. Tällaiset kuviot voivat olla aika keskiaikaisia opiskelijan ihmisoikeuksian kannalta, mutta parhaimmillaan voisi kuvitella että opiskelu ammattitaiteilijan apurina valmistaa ammattiin intensiivisemmin kuin vaihtuvien ja ylimalkaisten koulukurssien läpikäyminen. Ehkä mestarin ja kisällin välille voidaan luottamuksen lisäksi rakentaa myös takuusysteemi: kisälli maksaisi mestarille vasta sen jälkeen kun ura ammattitaiteilijana on auennut. Ja ehkä yhteiskuntakin voisi tällaista opetusta tukea jossakin muodossa, esim. maksamalla kisällille palkkaa niistä töistä, jotka hän mestarille tämän taideprojekteissa suorittaa.
Helsingin Sanomien juttuun palatakseni – toimittajien ammattitaidolla oli päädytty ottamaan mukaan opintonsa suorittaneen ja satunnaisesti alallaan työllistyvän mielipide: “koulutukseni on niin merkittävä osa identiteettiäni, enkä todellakaan sitä kadu.” Tässä piilee se ehkä se suurin viesti – koululaitoksemme tarjoaa ehkä riittävän teoriatiedon muttei riittävästi inhimillisen identiteetin rakentumisen kokemuksia. Kulttuurinalaa opiskellaan Suomessa, jottei jäätäisi keskenkasvuisiksi. Siksi taito- ja taideaineet on kytkettävä osaksi koulujemme opetussuunnitelmaa.
Sain kaksisataa ääntä Uudeltamaalta. Pidän sitä ihan kelpo tuloksena tässä vaalipiirissä, jossa asuu vain vähän tuttaviani.
Minun täytyy tunnustaa, että en missään vaiheessa pitänyt valituksi tulemistani realistisena, mikä väistämättä vaikutti kampanjointiini, vaikka en olisi sitä halunnutkaan. Lähdin liikkeelle myöhään tammikuussa, sijoitin kampanjaani niukasti rahaa ja olen nämä kolme kuukautta tehnyt koko ajan myös taiteilijan töitäni ja luottamusmiestehtäviäni, joten kampanjoinnilleni on jäänyt aikaa vain satunnaisesti iltaisin ja viikonloppuisin. Uusimaa on myös aika hankala vaalipiiri marginaalissa toimivalle taiteilijalle, jolla ei ole varoja mainontaan.
Kampanjointi on ollut pääsääntöisesti hauskaa, kohtaamiset tuntemattomien kanssa ovat olleet antoisia, vaikka välillä syntynyt keskustelu on saattanut jumittaa pahasti. Minulla ei ollut aluksi rohkeutta ottaa ihmisiin oma-aloitteisesti puhekontaktia, joten tyydyin pitkään lähinnä jakelemaa taidekorttejani tai vihreiden vaalilehteä. Minulta puuttui myös substanssiosaamista, ja alkuvaiheessa, kun äänestäjä aloitti kanssani neuvonpidon, jouduin usein toteamaan, että Vihreiden extranetin kampanjamateriaalit olisi minun pitänyt opetella tarkemmin. Olen myös joillakin elämänalueilla kokemuksen puutteen takia kuutamolla, esimerkiksi autoilijoiden kysymyksiin en ole osannut vastata kovinkaan vakuuttavasti. Mikä ihmeen E10? Kummasti useimmista keskusteluista on kuitenkin jäänyt päälimmäiseksi arvokas olo: me, hyvin erilaiset ihmiset, vaihdoimme mielipiteitä ja kunnioitimme toisiamme, vaikka emme ehkä samaa mieltä olleetkaan. Ja harjoiteltuani hieman osasin mielestäni tehdä jo aika tyhjentävästi selkoa espoolaisten mielipahasta eli vihreiden energiapolitiikasta.
Olen seurannut kanssaehdokkaiden vaalikampanjointia suurella mielenkiinnolla. Ihailen esimerkiksi Tiina Elon omistautuneisuutta, ahkeruutta ja tietotaitoa. Jani Toivolan sujuvaa esiintymistä on myös ollut nautinnollista seurata; Janista tulee tärkeä yhdenvertaisuuden ja luovan talouden puolestapuhuja eduskuntaan. Sirpa Kauppisen sisukkuus on myös ollut inspiroivaa. Helsingin vaalipiiriin terveiset Anna Moringille ja Ville Ylikahrille, olette ah niin ihanan fiksuja, ahkeria ja hurmaavia!
Se mistä olen nauttinut suuresti on ollut tämä bloginpito. Kirjoittaminen tuntuu sittenkin sujuvan minulta paremmin kuin puhuminen. Olen kiitollinen saamastani palautteesta, myös kritiikistä. Olen pahoillani jos kirjoitukseni ovat joitakuita loukanneet, olen tainnut ajoittain antaa houkutukselle periksi ja tullut kirjoittaneeksi eetostani särmikkäämmin.
Kiitos kaikille tukiryhmäläisilleni, erityisesti Reeta Heinolle, joka on jaksanut auttaa minua toreilla ja turuilla monta kertaa! Kiitos Simolle autokuskina toimimisesta ja vaalivideon kuvaamisesta ja editoinnista (vaalivideo onkin ollut ehkä selkein kampanjamenestys: yli 1600 YouTube -katsontakertaa!)
Ja kiitos myös äänestäjilleni, ääni Vihreille ei mene hukkaan, vaikka vaalitappiomme vuonna 2011 olikin ankara.
I’ll be back!
Tuomo Railo
ps. Siirryn nyt pitämään blogia Tanssiteatteri Glims & Glomsin sivuille, kerron siellä työn alla olevan Arka paikka- tanssiteoksen harjoitusprosessista. Osoite sinne on: http://blogi.glimsgloms.com/
pps. Kysyin Simolta vaalien aattoiltana, parin viinilasin jälkeen, että onko tämä minun vaalikampanjani vitsi. Ei ole, vastasi Simo, se on Chewitsi!
Olen viime päivät miettinyt, miksi Vihreät Suomessa eivät saa tunnustusta työstään. Mikä suomalaisessa vihreässä tarinassa mättää, miksi meidän Vihreiden viesti ei näytä Suomessa purevan?
Alkuhan oli mitä kunniakkain: Koijärviliike, padot ja kettingit, puoluetoiminnan halveksunta ja kansanliikkeenä pysyttely, ihmisoikeuksien nostaminen luonnonsuojelun rinnalle, Ville Komsin villapaita. Sen jälkeen puolueen perustaminen, Vihreä lanka ja suomalaisten vihreiden poliitikkojen nousu valtakunnan politiikan uudistajiksi ja kansainvälisestikin tunnustetuiksi vaikuttajiksi. Kalle Könkkölä, Heidi Hautala, Satu Hassi, Osmo Soininvaara, Pekka Haavisto – you name them!
Vihreän liiton työn ansiosta vihreä aate on ainakin näennäisesti levinnyt suurempiin puolueisiin. Jopa niin että Kokoomuskin yritti vakuuttaa vihreyttään eduskuntavaalikampanjansa aloituksessa vuosi sitten. Kokoomus feidasi Vihreän monta sävyä -kampanjansa kuitenkin nopeasti, koska se oli liian monen mielestä läpifalski (- tekivät asiasta varmasti tarkan tutkimuksen). Nyt Kokoomus yrittää vakuutella äänestäjiään arvolibeeraalina edelläkävijänä, mutta sekään ei vakuuta. Kokoomus ei todellakaan ole Perussuomalaisten vastavoima vaan persujen vähän väsynyt konservatiivinen harjoitusvastustaja, talouskasvun kaikkivoipaisuuteen takertunut sparraaja.
Todellinen vastavoima persuille on Vihreä liitto, joka ei ole kannatustaan myllerryksessä menettänyt. Mutta miksi me Vihreät emme näytä nappaavan vaeltavia äänestäjiä piltuihimme? Miksi me Vihreät näytämme kärsivän hallitusvastuustamme ja eduskunnan ydinvoimapäätöksestä, vaikka kielteinen kantamme ydinvoimaan on ollut koko ajan tiedossa ja sitä on johdonmukaisesti myös toteutettu? Miksei vaalirahakohu tai huoli Fukushimasta näy Vihreiden gallupsuosiossa kannatuksen kasvuna? Miksi Vihreiden ministereiden aikaansaannokset sivuutetaan mediassa?
Anni Sinnemäki väittelee hyvin, Tuija Braxin argumentointi on aina vesitiivistä, Pekka Haaviston maltti hurmaa kaikki, Oras Tynkkysen tietäväisyys on vakuuttavaa ja Osmo Soininvaaran näkemykset synnyttävät laajaa kansallista keskustelua. Vihreä kattokampanja on visuaalisesti ja ajatuksellisesti napakymppi. Olisiko Vihreiden tulos huonompi, jos emme olisi näin erinomaisia? Ehkä ei.
Kuva vihreästä tarinasta on tällä hetkellä – ah – kuin kaleidoskooppi, kirjava, moniääninen ja -arvoinen, mutta se on myös kuin kuva pelastuslautasta vedenpaisumuksen aalloilla. Olemme ottaneet vastustajiksemme jumalisen mittakaavan ongelmat, ilmastonmuutoksen ja maailman köyhyyden, eikä taistelumme globaalien ongelmien ratkaisemiseksi voi siksi olla vakuuttavaa, vaikka se olisi kuinka kunnioitettavaa tahansa. Mielestäni Vihreät tarvisevat globaalien huolenaiheiden rinnalle koskettavia kuvia, tulevaisuudenuskoa ja toivoa herättäviä visioita, jotka ovat lähempänä yksittäisen ihmisen mittakaavaa.
Ja mittakavaltaan pienempien tavoitteiden rinnalle tarvitaan lisää myös inhimillisyyttä. Tarvitaan vihreitä selviytymistarinoita, henkilöhistoriaa, väärinpukeutumista, maltinmenetyksiä, hienhajua ja kyyneleitä. Tarvitaan henkilökohtaisia tilityksiä painonhallinnasta, esiintymispelosta, kiireestä, terapian tarpeesta, omaisen hoitamisesta jne. Tarvitaan palstatilaa Seiskasta, Hymystä, Apu-lehdestä ja Seurasta. Tarvitaan myös pieniä skandaaleja, – kolme pulloa viiniä illallisella ei riitä.
Ensi kerralla otetaan rennommin, ollaan henkilökohtaisempia ja avoimempia. Tämä on helppo juttu, ei tarvitse kuin vertailla ruokaravintoloita, kun näkee missä asiakkaat viihtyvät. Tiedättehän ne aina täynnä olevat paikat, joissa tarjoilijat eivät stressaa, ja joissa ruokalista on tekstattu puolihuolimattomasti liitutaululle, ja joissa yksinäiset voivat salakuunnella naapuripöydän juttuja huonoa omaatuntoa tuntematta.
En yleensä ole nostalgiaan taipuvainen, mutta taidan ihan konkreettisestikin kaivata Vihreille taas Kasviksen kaltaista pysyvää ja avointa tukikohtaa, jossa on tarjolla hyvän ruuan lisäksi seuraa ja rentoa keskustelua. Nyt vihreät lääkkeet esim. köyhyyden poistamiseksi ovat tiedossa, mutta mielikuvaa siitä, että vihreät poliitikot tapaisivat ja kuuntelisivat kansalaisia henkilökohtaisesti, ei meillä ole tarjolla kuin häthätää näin vaalien alla.
Aivan – keskustelu tapahtuu nykyään toki suureltaosin netissä, mutta netissä hengen nostaminen, yhteisyyden kokeminen ja vaikuttaminen tahtoo jäädä kärjistyneen tai ainakin ylivirittyneen sanailun tasolle. Nettikeskusteluista jää myös vatsat tyhjiksi.
Älkää tulkitko väärin, en ole heittelemässä vihreitä pyyhkeitä kehään, uskon edelleen että huomiset vaalit ovat Vihreälle liitolle kaikki gallupit naurunalaisiksi tekevä riemuvoitto! Käykääpä uurnilla!
Taru kysyy:
3. Mitä mieltä olet draaman lisäämisestä perusopetukseen oppiaineeksi? Mitä hyviä ja huonoja puolia siinä mielestäsi on? Vertaile näkemyksiäsi muuhun taiteenopetukseen perusopetuksessa!
Draama ja tanssi pitää sisällyttää perusopetuksen opetussuunnitelmaan. Esittävien taiteiden opiskelu lisää lasten sosiaalisia taitoja, herkistää lasten kykyä empatiaan ja luo ryhmätyötaitoja. Draama täydentää lasten ihmiskuvaa ja tarjoa keinoja ilmaista ja käsitellä tunteita. Draama oppiaineena tarjoaa nuorille onnistumisen kokemuksia esiintymisessä ja tarjoaa väylän toteuttaa mielikuvitusta monin eri tavoin. Esitysten valmistamiseeen voidaan yhdistää paljon myös muita koulun taitoaineita: kuvataidetta, musiikkia, luovaa kirjoittamista, käsitöitä jne. Koulunäytelmien valmistus ei voi olla vain iltapäiväkerhojen puitteissa toteutettavaa harrastusta, myös ujot ja jurot tarvitsevat draaman ja tanssin opetusta. Draamaopetus voi parhaimmillaan laukaista luokan sisäisiä jännitteitä ja vähentää kiusaamista.
Alakoulujen taideopetuksessa pitäisi mielestäni hyödyntää paremmin taiteen perusopetusta tarjoavien opistojen kurssitarjontaa. Opetussuunnitelman taito- ja taideaineet voisivat vaihtua esim. lukukausittain, jotta kuhunkin taideaineeseen voitaisiin perehtyä ammattitaiteilijan tai ammattitaidepedagogin ohjauksessa tiiviimmin. Yläkoulussa taideaineiden opetus tulisi edelleen olla aineopettajien vastuulla. Taideaineita pitäisi kuulua jokaisen oppilaan opintoihin, ne eivät voi olla yksinomaan valinnaisia.
4. Tärkeimmät asiat budjetissa omasta mielestäsi; minne lisäisit, mistä leikkaisit?
Lisäisin: raiteisiin, kulttuuriin, mielenterveyden edistämiseen, luovien alojen kasvuyrityksiin, kehitysapuun, uusiutuvia energiaratkaisuja kehittäviin yrityksiin.
Leikkaisin: Valtion omistuksesta niissä yrityksissä, jotka eivät ole strategisesti tärkeitä (esim. Destia) Mielestäni myös Patrian ulkomaisista tytäryrityksistä on luovuttava. Valtiontalouden alijäämää paikkaisin korottamalla pääomaveroja. Transaktioveron käyttöönotto tulee tuottamaan myös tuloja, mutta tämä on EU -tason asia. Leikkaisin puolustusmenoista ja edistäisin Suomen luopumista yleisestä asevelvollisuudesta ja siirtymistä palkka-armeijan käyttöön.
5. Onko puolueesi linjauksissa jotain asioista, mitkä muuttaisit vai istutko ns. kiltisti ja kokonaan valitsemaasi puolueen muottiin?
Uskoisin että pystyisin vaikuttamaan esim. vihreään kulttuuripolitikkaan tarjoamalla omaa asiantuntemustani puolueen käyttöön. Vihreään arvoliberarismiin minun on hyvin helppo samaistua ja kunnioitan puolueen johtavien poliitikkojen tietotaitoa esim. ilmastoasioissa ja luonnosuojelussa. Kannatan myös vihreiden näkemyksiä perustulosta ja sosiaalipolitiikan vaatimista uudistuksista. Globaaleihin ongelmiin Vihreillä on mielestäni vahva ote, ihmisoikeuskysymykset, kehitysapu ja rauhanvälityksen haasteet ovat tärkeitä vihreille ja myös minulle.
6. Nostaisitko eläkeikää: miksi, miksi et? Jos et, niin millä maksetaan suurten ikäluokkien eläköityminen? A) Ottamalla lisää veroa opiskelijoilta, jotka yrittää saada maksettua opiskelunsa ohessa syntyviä kustannuksia (lue: ruoka ja asuminen), vai ehkä B) työsskäyviltä perheellisiltä aikuisilta, vai ehkä C) poistamalla lapsilisät kokonaan ja siirtämään ne eläköitymiseen vai D) parempi ehdotuksesi? JA Mikäli olet eläkeiän ehdottoman nostamisen kannalla, niin miten otat kantaa tämän hetkiseen tilanteeseen, missä jo yli 50-vuotiaisen naisten on vaikea työllistyä muutenkin? Onko siis järkevää pitää helposti 15 vuotta näitä ihmisiä ns. yhteiskunnan elätettävänä työttömyysrahoin? Kaipaan toimivaa ratkaisumalliasi tähän kohtaan.
Kannatan eläkeiän korottamista. Väestön ikääntyminen ja kasvava huoltosuhde ovat tosiasioita, joita ei voi sälyttää vain nuorten ja keski-ikäisten kustannettaviksi, siksi Suomi tarvitsee myös yli 63-vuotiaiden työpanosta. Suomalaista yrityskulttuuria tulee kehittää suvaitsevampaan ja moniarvoisempaan suuntaan. Työpaikoilla on osattava arvostaa vanhempien työntekijöiden tuomaa lisäarvoa ja nk. hiljaista tietoa, kokemusta, vaikka vanhempien työntekijöiden työtahti ei enää olisikaan sama kuin nuorempien. On myös tehtävä helpommaksi opiskella uusi ammatti myöhemmälläkin iällä. Nämä ovat haasteita, johon suomalaisen yhteiskunnan tulee etsiä ratkaisuja laajalla rintamalla. Työmarkkinajärjestöjen ja demareiden siilipuolustus ei mielestäni ole tosiasiat tunnustavaa, eikä järkevää. Monet 63-vuotiaat ovat nykyään työkykyisiä ja motivoituneita jatkamaan työuraansa.
7. Polkupyörä vai auto, (LYHYESTI: mikä auto?) vai muu kulkuväline? Kaipaan myös mielipidettäsi VR:n toimivuuteen ja lipunhintojen jatkuvaan nousuun. Selitä, mitä järkeä olikaan yksin matkustavana opiskelijana ajaa autolla 30 km suuntaansa mennen tullen kouluun kun juna+bussi lipulla kulkeminen on kalliimpaa?
Minulla ei ole ajokorttia ja polkupyörää käytän työmatkoihini kelien salliessa. Julkista liikennettä pitää edelleen kehittää ja sen pitää todellakin olla yksityisautoilua edullisempaa. VR ei toimi kuten sen pitäisi. Ruotsin valtionrautatieyhtiö toimii, joten esimerkkiä ei tarvitse kaukaa hakea. Nämä ovat asioita, joihin eduskunta voi halutessaan vaikuttaa merkittävästi. Suomen raideverkosto ei ole vielä suinkaan valmis.
Autoista en tiedä paljoakaan. Sähköautojen latauspisteiden toivoisin yleistyvän, jotta sähköstä tulisi varteenotettava vaihtoehto.
Kannatan myös yksityisautojen ruuhkamaksuja Helsinkiin, mutta se ei ole eduskunnassa päätettävä asia.
8. Opintotuki jne. Mitä mieltä olet siitä, että jos opiskelee sellaista alaa, mikä mahdollistaisi lisätulojen hankkimisen niin työtä tekemällä ei tässä maassa saa kuin rangaistuksen, kun opintotuen määrää yksilöllä lasketaan? Niin sitä mikä jo valmiiksi riittää siihen köyhyysrajaan. Kerrataanpa vielä: täyttä opintotukea nostamalla saa käytännössä edelleen tienata 600 e/kk (asiaa ei auta se, että puhutaan koko vuoden tulorajoista, koska kesätöitä täytyy yhtälailla rajoittaa “ettei tee liikaa”) eli edelleen yhteensä käteen jää n 900 e/kk. Kun tästä pelkät asumismenot ovat 650 e niin kerro minulle, miten sinun mielestäsi opiskelijan kuuluu jakaa muihin menoihin tämä 250 e, kun otetaan huomioon laskut, ruoka, koulumatkakulut ja ainiin – piti jollain peseytyä ja pukeutuakin. JA Miten itse perustelet tällä järjestelyllä väitteen: “Opiskeluaikana kuuluu keskittyä opiskeluun eikä työntekoon.” Vai oletko enemmänkin sitä mieltä, että kaikkien vanhemmilla on varaa kustantaa lapsen opiskelu ja heillä on mahdollisuus (yhtä lailla kuin automaatio) tukea lastaan satoja euroja kk? ELI kuuluuko sinusta korkeakouluopiskelu vain rikkaille? Tällä järjestelylläkö mielestäsi pyritään siihen, että “duunari” töihin saataisiin enemmän ihmisiä? Tasoittaako tämä mielestäsi tulo-eroja?
Ymmärrän hyvin kiukkusi. Opiskelun rahoittamista velalla ei tapahdu enää siinä mitassa kuin aiemmin, koska opintojen jälkeinen työllistyminen on epävarmempaa. Siksi opintotukijärjestelmän tulisi ymmärtää paremmin opiskelun ja työn limittämisen välttämättömyys. Työnteko opiskeluaikana opintoja vastaavassa työssä voi monella alalla olla jopa välttämättömyys, jotta opiskelun jälkeinen työllistyminen toteutuisi. Opiskelun tulee myös olla kaikkien ulottuvilla, eikä vanhempien rahoituskyvyn varassa. Jos perustulo toteutuisi, ei olisi enää opintotukea, mutta töitä saisi tehdä niin paljon kuin haluaisi ilman pelkoa perustulon menetyksestä.
9) Jatko edelliselle – tuloerot: Miksi/Ovatko tuloerot mielestäsi viimeisen 4 vuoden aikana kasvaneet? Jos ovat niin miksi? Onko se mielestä oikein? Mikäli olet enemmän tuloerojen tasoittamisen kannalla, miten tähän mielestäsi päästään?
Tuloeroista kirjoitin vastauksessani ensimmäiseen kysymykseen (Vastauksia Tarulle I)
10) Maahanmuuttopolitiikka. Mistä? Ketä? Kuinka paljon? Selitä minulle, miksi nykysysteemissä maahanmuuttajat saavat paremman terveydenhoidon ja työttömyystuet jne, kuin omassa maassa, omaan maahan työllistymistä toivovat opiskelijat? Tiesithän, että Helsingissä eräässäkin työkkärissä on terveydenhoitaja maahanmuuttaja-työttämiä varten, koska useat ovat niin sairaita tullessaan että kaipaavat työtäkin enemmän terveyspalveluita? Kun taas monista kouluista täytyy vähentää kuraattoreita, terveydenhoitajien tunteja jne. koska rahat eivät riittäneet sinne. Miten mielestäsi tässä työtilanteessa auttaa se, että maahanmuuttajat tulevat tänne hakemaan töitä eli käytännössä nostamaan työttömyysetuuksia (koska työllistyminen on todella todella vaikeaa), niitä rahoja joita voitaisi jakaa lapsilisiin, taiteen tukemiseen tai eläkkeisiin? Tai – kun nykysysteemin mukaan myös maahanmuuttajan koko muu suku voi käytännössä tulla tänne – ja hakea työtä eli ryhtyä työttömäksi ja nostaa triplana niitä samoja etuuksia, mitkä edelleen voitaisi jakaa muuallekin.
Maahanmuuttopolitiikkaa pitää mielestäni tarkastella pitkällä aikaperspektiivillä. Me tarvitsemme maahanmuuttajia, jotta väestön ikääntymistä ja huoltosuhteen kasvua pystyttäisiin hillitsemään. Me tarvitsemme maahanmuuttajia, jotta suomalainen yhteiskunta kehittyisi avoimeksi, tiedostavaksi ja moniarvoiseksi. Me tarvitsemme maahanmuuttajia, jotta pysyisimme kansainvälisesti kilpailukykyisenä ja luovana yhteiskuntana. Siksi maahanmuuttajien sopetumista tulee tukea. Toisen polven maahanmuuttajat ovat jo useinmiten hyvin assimiloituneet suomalaiseen yhteiskuntaan. Meillä on menestyneenä valtiona myös vastuumme niitä maapallomme ihmisryhmiä kohtaan, joiden todellisuus on omaamme paljon kurjempi. En näe epäkohtaa siinä, että Suomeen tulee esim. kidutuksen uhreja, jotka tarvitsevat pitkäkestoista hoitoa.
Se että esim. nuorten terveydenhuollossa on puutteita on oma ongelmansa, eikä se mielestäni liity maahanmuuttopolitiikkaan.
Löysin blogistani kommentin Tarulta, joka halusi minun vastaavaan muutamiin poliittiisiin kysymyksiin. (Tarun viestin löydät “Vapauden ironiaa” kirjoituksen kommenteista.) Tarun valistuneet kysymykset vaativat ehdottomasti vastauksensa ja tässä on ensimmäinen osa vastauksistani, eli vastauksest kahteen ensimmäiseen Tarun kymmenestä kysymyksestä:
1. Isoimmat kysymykset tällä hetkellä mielestäsi eduskunnassa/hallituksessa, mikä on mennyt pieleen viimeisenä 4 vuotena ja miksi sekä mitä konkreettista näiden asioiden parantamiseen tekisit?
Sitä niittää mitä kylvää. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Suomessa toteutettu tulonjakopolitiikka on rapauttanut hyvinvointiamme. Suomesta on taas tullut luokkayhteiskunta ja köyhyys on kasvava yhteiskunnallinen ongelma ja monen ihmisen ankaraa todellisuutta. Siksi minulle ehkä isoin asia on verotuksen uudistaminen siten, että tuloerojen kasvu saadaan pysähtymään ja kääntymän laskuun. Pääomaverotukseen on luotava progressio ja pienituloisten ansiotuloverotusta on kevennettävä. Oikeudenmukaisemman verotuksen turvin on parannettava pienituloisten ja köyhien asemaa Suomessa.
Taustaksi hieman tilastotietoa ja muuta faktaa:
Talouskasvu ei tee autuaaksi. Siitä kertoo mm. Suomen GPI -indeksin kehitys. GPI eli General Progress Indicator, joka ilmaistaan euroissa tai dollareissa kuten bruttokansantuote eli bkt. Tilastokeskus laski Suomen GPI luvun ensi kerran vuonna 2008, indikaattorilla ei ole toistaiseksi virallista asemaa. GPI:tä laskettaessa otetaan huomioon valtion sisäiset mm. tuloerot ja ympäristötekijät. Vuodesta 1989 lähtien Suomen GPI -indeksi on laskenut.
Vielä vuonna 1987 suurituloisin prosentti suomalaisista maksoi tuloistaan keskimäärin 44,4 % veroa, vuonna 2004 suurituloisin prosentti maksoi enää keskimäärin 34,4% veroa tuloistaan. Vuodesta 1994 lähtien heidän veroprosenttinsa on ollut vakio, eli tasavero on siis jo vuodesta 1994 ollut täyttä totta tälle ryhmälle. (lähde: Matti Tuomala, Julkistalous)
Tuloerojen kasvu on tutkitusti merkittävä uhka koko yhteiskunnan hyvinvoinnille. Niissä maissa, joissa tuloerot ovat suuret, myös rikkaat voivat huonommin kuin niissä maissa, joissa tuloerot on pidetty pieninä. Puhutaan “Spirit levelistä” – eli siitä minkälainen henki yhteiskunnassa vallitsee. Isot tuloerot aiheuttavat pelkoa ja väkivaltaa, sosiaalisia ongelmia, heikkoa kansanterveyttä, alhaisempia eliniän odotuksia, yhteiskunnallisia jännitteitä ja katkeruutta.
Suomi kuului ennen skandinaavisten hyvinvointivaltioiden joukkoon, jossa tuloerot ovat jo pitkään olleet suhteellisen pienet, mutta Kokoomus-vetoisen politiikan johdosta olemme päästäneet nyt tuloerot kasvamaan ja sen myötä olemme tippuneet pohjoismaisten naapuriemme taakse. Tämä on totuus vaikka Jyrki Katainen yrittikin taannoin käyttää rahoituslaman aiheuttamaa väliaikaista tuloerojen pienentymistä tilastotodisteena hallituksen pyrkimyksistä. Ei vakuuta, eikä riitä, sanon minä!
2) Taide on hyvin lähellä elämääni. Miten koreografina tulet puhumaan asioista ja mitä muutoksia pitäisi tehdä?
Koreografin työni lisäksi olen Tanssiteatteri Glims & Glomsin toinen taiteellinen johtaja. Toimin myös useissa luottamustehtävissä taiteen alalla – olen Tanssin talo ry:n puheenjohtaja, Tapiola Sinfoniettan neuvottelukunnan varapuheenjohtaja, Tanssi-lehden toimitusneuvoston jäsen, Taidetalo Sunan hallituksen varajäsen jne. Olen tehnyt taidetta hyvin eri kokoisissa instituutioissa ja tunnen taiteen tekemisen todellisuuden kaikilla toteuksen tasoilla – tiedän niin harrastajien, ammattiopiskelijoiden, vapaiden taiteilijoiden, pienryhmien kuin valtionosuutta saavien laitosten ongelmat. Paljolti ongelmat ovat taloudellisia, mutta ongelmia on myös valtion taidehallinossa ja olemassa olevissa rakenteissa.
Suomessa on olemassa paljon esim. teatteri- ja konserttisaleja, joissa toimii vain yksi instituutio ja samaan aikaan vapaan kentän toimijat ovat ilman esitystiloja. On luotava todellisia porkkanoita ja varattava mahdollisuus myös kepin käyttöön, jotta VOS-laitosten ja vapaan kentän ammattilaisten välille saataisiin aikaiseksi todellista yhteistyötä. Myös taiteen harrastajilla täytyy olla oikeus olemassa olevan infran hyödyntämiseen. Taideinstituutiot tulee velvoittaa toteuttamaan kunnianhimoisempia yleisötyöprojekteja, jossa taiteen kuluttajat pääsevät lähemmäksi taiteellista prosessia aktiivisina taiteen tekijöinä.
Suomessa on taiteen ammattikoulutusta paljon, monen mielestä liikaa. Sanotaan että nuoria käytetään hyväksi, kun heidän annetaan elätellä epärealistisia kuvitelmia taiteilijan ammatista. Minä olen itse opettanut esim. Teatterikorkeakoulun tanssiopiskelijoita, ja tiedän ettei heillä todellakaan ole mitenkään epärealistista kuvaa taiteilijuudesta. Epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta he ovat valmiit antamaan elämänsä taiteelle. Käsitykseni on, että nämä nuoret hakeutuisivat opiskelemaan ulkomaille, mikäli oppia ei Suomessa olisi tarjolla. Enkä usko että sellainenkaan opiskelija, joka myöhemmin päätyy johonkin muuhun kuin taiteilijan ammattiin, suuresti suree taideopintoihin käytettyjä vuosia. Minun mielestäni nuorten suuri kiinnostus ammattitaideopintoja kohtaan on seurausta siitä, että koululaitoksestamme on taideaineet karsittu lähes kokonaan pois. Jos taiteen tekeminen olisi elimellinen osa koulun arkea, luovuus koettaisiin osaksi kaikkea työntekoa, eikä vain taiteilijoiden yksinoikeudeksi.
Taiteen tekijät puolustavat usein taiteen itseisarvoa ja kokevat että on taidetta halventavaa se, kun taide liitetään poliittisin perustein osaksi esim. hoivatyötä. Minä en olisi tästä suuresti huolissani, taiteen itseisarvo kestää kyllä kaiken hyväksikäytön, ja onhan se hienoa, että taide on osa esimerkiksi sairaaloiden arkea. Siksi jatkaisin Kulttuuriministeriön pyrkimyksiä kulttuurin tuomiseksi osaksi suomalaista sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Me tarvitsemme taidetta tukemaan hyvinvointipalvelujamme, me tarvitsemme sairaalaklovneja, palvelutalokonsertteja, vankilateatteria jne.
Kulttuuriministeriössä on valmisteltu myös suurta remonttia valtion taidehallintoon. Taiteen keskustoimikunnasta ollaan tekemässä Taiteen edistämiskeskusta ja sen rakennetta on ehdotettu muutettavaksi siten, että eri taiteenalojen taidetoimikuntia yhdistettäisiin suuremmiksi kokonaisuuksiksi, (esim. teatteri, tanssitaide ja sirkus yhdistettäisiin yhdeksi esittävien taiteiden toimikunnaksi.) Taidejärjestöt ovat näitä uudistuksia vastustaneet sillä perusteella, että samalla menisi lapsi pesuveden mukana – eli taidetoimikuntalaitoksen asiantuntemus ohenisi. Jaan etujärjetöjen huolen, mutta samalla haluan todeta, että Taiteen keskustoimikunta on kuitenkin pikkutekijä kaikesta taiteen tuesta päätettäessä. Suurimman osan taiteen tuesta Suomessa jakaa Kulttuuriministeriö. Osa tästä tuesta valtionosuuslain suojelemaa, mutta osa on täysin virkamiesten eikä taiteen asiantuntijoiden harkinnassa. Minun mielestäni taiteen laadunarvioinnin merkitystä päätöksenteossa pitäisi kehittää ja se tulisi ulottaa myös koskemaan suurten taidelaitostemme tukia. Iso-Britannian Arts Counsil arvioi kaikkia tukemiaan taidelaitoksia varsin kehittyneen “taideasessorijärjestelmän” avulla, sellainen tulisi mielestäni Suomeenkin luoda.
Neljä vuotta sitten hallitusohjelmaan kirjattiin lause: “vapaan kentän toimijoiden toimintamahdollisuudet turvataan”. Vapaalla kentällä tarkoitetaan teatterin, tanssin, sirkuksen ja esitystaiteen (performanssi) toimijoita, jotka eivät ole osa valtionosuusjärjestelmää (VOS). Kulunut hallituskausi onkin ollut taloudellisessa mielessä kohtalaisen suosiollinen näille näyttämötaiteen pienryhmille. Pelastukseksemme koitui hallituksen päätös siirtää kirjastojen valtionosuudet osaksi valtion varsinaista budjettia, jolloin merkittävä osuus veikkausvoittorahoista vapautui taiteelle ja urheilulle. Määrärahat ovat kasvaneet prosentuaalisesti kaksinumeroisia lukuja, mutta kun otetaan huomioon avustusten lähtötasot, korotukset ovat olleet maltillisia, eikä vapaan kentän taloudellinen todellisuus ole vieläkään “turvattu”.
Määrärahojen kasvattamisen lisäksi valtio asetti työryhmän pohtimaan vapaiden ryhmien toimintaedellytyksiä hieman syvällisemminkin. Työryhmän työ luovutettiin kulttuuriministerille tällä viikolla, – aika viime tipassa hallituskautta ajatellen. Selvitys kartoittaa tilannetta kiitettävästi, vaikka numeraalisten faktojen kerääminen esim. musiikin tai sirkuksen vapaan kentän tilanteesta on hankalaa. Teatterista ja tanssista tilastotietoa on helpommin saatavilla, kiitos ko. alojen tiedotuskeskusten suorittaman tilastointityön.
Selvitys esittää että vapaan kentän toimijoiden avustuksiin luodaan kolmiportainen järjestelmä, jossa toiminta-avustuksen voi saada kerrallaan yhdeksi, kolmeksi tai viideksi vuodeksi. Tämän jaottelun on jo tanssitaidetoimikunta ottanut käyttöön tämän vuoden avustuksia myöntäessään. Tämä kuullostaa hienolta, mutta käytännössä nekin yhteisöt, jotka ovat saaneet kolme- tai viisivuotisen avustuksen, hakevat avustustaan joka vuosi. Myös avustussumman suuruus päätetään joka vuosi riippuen valtion budjetista, joten järjestelmä on lähinnä symbolinen lupaus avustuksen jatkuvuudesta. Uusi hallitus voi halutessaan pyyhkäistä nämä avustukset muihin tarkoituksiin kuten minkätahansa valtion harkinnanvaraisen tuen.
Selvityksen eräs tehtävä oli tutkia miten valtionosuusjärjestelmän piirissä olevien esittävän taiteen yhteisöjen ja vapaiden ryhmien välille saataisiin aikaiseksi vahvempaa yhteistyötä.
Selvitys osoittaa, että nihkeyttä yhteistyöhön on lähinnä VOS-yhteisöjen piirissä ja siksi selvityksessä esitetäänkin jopa hieman keppiä ko. yhteisöille – osaa VOS-tuesta ehdotetaan riippuvaiseksi siitä tekeekö VOS-yhteisö yhteistyötä vapaan kentän toimijoiden kanssa.
Oma kokemukseni ko. yhteistyöstä liittyi erääseen esitysvierailuun Lahden kaupunginteatterissa vuonna 2002. Esityksemme teatterissa myivät 80 prosenttisesti. Tämä täyttöprosentti tuotti teatterille kuitenkin hieman tappiota, vaikka projektissa oli mukana valtion myöntämää vos/vapaat ryhmät -yhteistyörahaa ja osatuottajana Zodiak – Uuden tanssin keskus. Teatterille oli se ja sama, että ryhmämme tarjosi jotain taiteellisesti ainutlaatuista, mitä teatteri ei itse olisi pystynyt tuottamaan, tappio oli tappiota, eikä yhteistyö jatkunut. Käsitykseni on että vapaan kentän ja VOS-yhteisöjen yhteistyötä hankaloittaa VOS-yhteisöjen paine tuottaa kaikessa toiminnassaan tulosta, kokeellisuus on VOS-järjestelmästä lakaistu pois jo kauan sitten. Tämä ei surettaisi minua lainkaan, jos en samalla tietäisi, että esittävän taiteen infrastruktuuri – eli esitystilat ovat lähes kokonaan VOS-yhteisöjen hallinnassa. Esittävän taiteen vapaa kenttä tarkoittaa edelleen suurimmaksi osaksi kaupunkiemme puistoja, vaikka esim. tanssitaiteen ammattilaisista lähes 90% toimii vapaalla kentällä. Vapaus on esittävälle taitelijalle aika ironinen käsite.
Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus pahenee ja vaikeutuu tunti tunnilta. Keskittymiskykymme on koetuksella, ongelmareaktorien numerot vaihtuvat ja kokonaiskuvan hahmottaminen teettää työtä. Uutisista jäävät mieleen ne helpoiten hahmotettavat tapahtumat, kuten radioaktiivisen veden valuminen työntekijän saappaanvarresta sisään tai suojamuovin ympäröimä ryhmä, joka sipsuttaa lyhyin askelin pitkin ydinvoimalan pihaa, tai kuvat taskulampuin valaistusta valvomosta, jossa muutama ydinvoimalan työntekijä koettaa lukea mittareita. Japanilaisia yhdivoimalatyöntekijöitä käy sääliksi, sillä he tekevät työtään henkensä kaupalla kansainvälisen kritiikin koventuessa. Väistämättä tulee mielikuva täysin hallitsemattomasta katastrofista, joka on ylittänyt riskianalyytikkojen pessimistisimmätkin kuvitelmat.
Fukushiman onnettomuus kuumentaa tunteita myös suomalaisilla vaalikentillä. Vihreät kansanedustajaehdokkaat saavat taajaan todistaa hyvin myrkyllisiä purkauksia Vihreiden kaksinaamaisuudesta. Se että Vihreät eivät eronneet hallituksesta, vaikka hallitus myönsi kaksi uutta ydinvoimalalupaa, todistaa monen mielestä, että Vihreillä ei ole selkärankaa. Paradoksaalisesti tämän kritiikin esittäjät kannattavat itse tulisesti suomalaista ydinenergiaa. Ydinenergian vaikutus kansantalouteen on totisesti osattu lobata laajojen kansankerrosten tajuntaan. Erään keski-ikäisen pariskunnan mies huikkasi minulle eilen Isossa Omenassa:
- Eihän teille kelpaa mikään, ei ydinvoima, ei vesivoima, ei turve, ei hiili, ei mikään! Milläs sitten eletään, kun ei tule sähköä?
- Meille kelpaa energian säästäminen, vesivoiman kehittäminen ilman tekoaltaita, meille kelpaa tuuli, aurinko ym. uusiutuva energia ja energiantuotannon hajauttaminen. Me haluamme suuremmat energiamarkkinat ja todellisempaa kilpailua energiantuottajien välillä. Nythän Fortum tekee jättituottoja ja sen tietää mihin ne tuotot menee!
Miehen vaimo nappaa Vihreän vaalilehden sormistani varsin päättäväisin elein. Mies ei ole näkevinäänkään.
Saksassa ydinenergian vastustajat kykenevät saamaan mielenosoitukseensa osanottajia neljännesmiljoonan. Mikä Saksassa on osattu paremmin kuin Suomessa? Voisiko selitys olla niinkin yksinkertainen kuin Saksaan nousseet tuulimyllyjen rivistöt. Vaihtoehto on kaikkien nähtävillä ja sen voi myös itse todistaa pyörivän. Kun Suomessa ei ole vielä nähtävissä energiantuotannon tulevaisuutta, ei ole ihme, että ydinenergia vaikuttaa ainoalta tulevaisuuden ratkaisulta, vaikka totuus on, että ydinenergia on vanhanaikainen ja väistyvä energiantuotantomuoto.
Fukushiman onnettomuuden akuutti vaihe on ilmeisesti vasta alkanut. On todennäköistä, että tilannetta Fukushimassa ei saada hallintaan hyvin pitkään aikaan. Suomessa ehditään vielä järjestää vaalit jos toisetkin, ennenkuin Fukushiman onnettomuuden ankaruus on paljastanut meille karuutensa. Suomessa onnettomuuden vaikutuksia energiapolitiikkaan koetetaan pehmitellä vakuuttamalla, että vastaava ei voisi tapahtua täällä mannerlaatan keskiosassa. Minä en ole huolissani maanjäristyksistä tai tsunamista Suomessa, inhimillinen tekijä on minulle ihan tarpeeksi suuri riskitekijä ja syy vastustaa ydinvoimaa globaalisti. Ydinjätteen puoliintumisajat ovat liian pitkiä, jotta meidän sukupolvemme voisi hyvällä omalla tunnolla jättää ydinjätteensä tuleville sukupolville.
Kun Fukushiman onnettomuuden vaikutukset tuntuvat Suomessakin, heräävät suomalaiset keski-ikäiset miehetkin ehkä siihen tosiasiaan, ettei ole olemassa sellaista asiaa kuin kansallinen ydinvoimapolitiikka. Ihmiskunnan on tehtävä globaali päätös ydinvoimasta luopumisesta.
Moni varmasti puisteli päätään eilen kun nuotta.com sivusto julkaisi kampanjansa, jossa uskovaisille homoille vakuutetaan, että Jumalan avulla on mahdollista saada etäisyyttä seksuaalisuuteensa. Kampanjan sisällössä ei sinänsä ole uutta, mutta kampanjan ajoitus ja muoto herättävät kysymyksiä. Kampanjasta annetaan ymmärtää, että se on syntynyt muutaman vapaaehtoisen nuoren voimin ja sen sisällön välittää “Anni”, joka kertoo oman “eheytymistarinansa”. Kampanjan edistäjinä on kuitenkin varsin laaja joukko Evankelisluterilaisessa kirkossa toimivia fundamentalistisia järjestöjä.
Miksi siis juuri nyt? On ilmeistä että fundamentalistipiireissä on nähty, että viime syksyn homot ja kirkko -keskustelu on luonut otollista mediailmastoa tällaiselle kampanjalle. Nyt on mahdollista, toden totta, kuten nuotta.com sivuilla todetaan, varsin pienin investoinnein saada kullanarvoista mediahuomiota. On ilmeistä ettei nuotta.comin tavoitteena ole uskovaisten homojen auttaminen vaan puhtaasti oman jäsenkuntansa kartuttaminen luoden kirkon sisään yhä kasvavaa segregaatiota.
Miksi juuri homot? Luomalla homoseksuaalisuudesta tahdonalaisen mielikuvan, on mahdollista pitää yllä homoista mielikuvaa heikkoina ja syntisinä. Fundamentalisteille tämä on tärkeää, koska yhteinen vihollinen yhdistää joukkoja mukavasti. Fundamentalisteilla olisi varmasti paljon asiaa myös esiaviollisesta seksistä, aborteista, ehkäisystä, mutta nämä kysymykset koskettavat jäsenkuntaa liian laajasti, eikä näistä asioista ripittäminen mediassa tuota nyt samaa tulosta kuin homouden demonisointi.
Kampanjan argumentointi on vedetty tahallisen ristiriitaiseksi. Nuorille kerrotaan että voi myös tehdä toisin kuin yhteiskunta edellyttää. Voi myös valita Raamatun elämänsä johtotähdeksi ja luopua homoseksuaalisudesta, vaikka yleinen mielipide pitääkin tällaista “eheytymisprosessia” epätotena. Aika paksua tekstiä. Homoseksuaalisuus oli meillä pitkään rikos, sen jälkeen sairaus. Vasta nyt olemme pääsemässä yhteiskuntaan, jossa homoseksuaaleilla on yhdenvertaiset oikeudet heteroiden kanssa. Uskonvapautta ja uskonnollisen elämän elämäntapavalintoja ei sensijaan ole kukaan tässä maassa halukas rajoittamaan.
Fundamentalistien laskemoiva kampanja on herättänyt paljon mielipahaa. Yksilöiden kärsimykset ovat kuitenkin fundamentalisteille pieni hinta uusista jäsenistä. Kampanjan loppukaneettina heitetään suorastaan rienaava kehoitus: Älä alistu! – aivankuin oman seksuaalisuutensa toteuttaminen olisi alistumista vieraaseen totuuteen. Jos kuka tai mikä tässä pyrkii alistamaan ovat ne mielestäni raamattua kirjaimellisesti ja kuitenkin valikoivasti lukevat fundamentalistikristityt.
